Unelmia ja teatterihommia

Ihan aluksi pahoittelut otsikosta, oli niin huono että oli vaan yksinkertaisesti pakko käyttää. Vaan sitten asiaan. Näin juuri vuorokauden vaihduttua pitää sanoa, että Dream Theater musisoi eilen Helsingin jäähallissa, ja pitihän sitä olla todistamassa paikan päällä. Alku ei mennyt ihan putkeen (tai no, viemäriputkeen ehkä), sillä kulkumetodi tuli valittua virheellisesti. Etenkin viime päivien runsaan lumentulon myötä parkkipaikat olivat joko lumenkaatopaikkoja tai sitten porukka on parkkeerannut niin väljästi, että 5 autoa vie kymmenen tilan. Kun kisahallilta ei tärpännyt, niin lähdimme katsomaan josko jäähallin maksulliseen parkkiin vielä mahtuisi. Virhe #2. Madeltuamme hallin ohi pääsimme vihdoin parkkipaikalle johtavalle tielle, jota pitkin järkkäri kävelee vastaan Täynnä-kyltin kanssa. Great success.

Noh, kierrettyämme sakkokierroksen Olympiastadionin takana kääntymässä ajoimme samaisen parkkipaikan ohi, jolloin onni päätti näyttää muutakin kuin karvaista hanuriaan. Takaamme ajoi nimittäin yksi auto parkkipaikan suljetulle portille ja pääsi sisään. Me seisoimme jonossa juuri sopivasti portin kohdalla, joten ikkuna auki ja kysymään "Onko vielä tilaa?" -"Yhdelle." -"Mahtavaa." Eli Meganen nokka porttia kohti, maksusuoritus kuntoon ja etsintä oli päättynyt.

Hallin sisällä tuli nautittua äärimmäisen ravitseva hodari ja limu samalla kun kuuntelimme lämppärinä toimineen Peripheryn soittoa. Kyseinen orkesteri sai tällä kertaa jäädä vaille visuaalista havaintoa, sillä onnistuimme löytämään käytävältä vapaat tuolit ja seisoskelua oli luvassa ihan tarpeeksi illan pääorkesterin aikana. Kuulopohjalta musiikki oli ihan ok-tason perusprogemetallia, mutta en ole ryntäämässä levykauppaan vielä näillä näytöillä.

Itse unelmateatteri aloitti tasan (just eikä melkein) yhdeksältä tuoreimman levyn Bridges in the Sky -biisillä. Tätä seurasi kavalkadi loistobiisejä, joista voisi nostaa esille The Root of All Evilin, lähes aina kylmät väreet nostattavan The Spirit Carries On:n ja akustisena vedetyn The Silent Manin. Uusi rumpali Mike Mangini osoitti olevansa mies paikallaan ja irtosipa hälle myös soolospotti Rootin jälkeen. Encorena orkesteri veti vanhan kunnon Pull Me Underin. Yllättyneet voivat nostaa tässä vaiheessa kätensä.

Kokonaisuudessaan keikka oli vallan mainio ja nuotteja tuli vino pino per euro. Vielä kun poistuminen meni kieltämättä sikamaisen ennakoinnin (encoren viimeiset tahdit soivat ollessamme ovella) myötä sujuvasti, niin hallin ruuhkiin ei tarvinnut jäädä hajoilemaan keikan jälkeen. Vaikka parkkipaikkaa etsiessä kävi mielessä, että ei enää koskaan isoille keikoille, niin kyllähän poikien musisointi hävitti orastavan vitutuksen varsin tehokkaasti. Nyt kun 1.1.2012 lähtien Kulttuuriseteleiden pitäisi kelvata kaikkiin Lippupalvelun tapahtumiin, niin pitääkin kytätä josko jotain muutakin hienoa orkesteria olisi tässä lähiaikoina tarjolla.